Vähimmäispalkat vuonna 2025: Vuosikatsaus

Riittävistä vähimmäispalkoista Euroopan unionissa vuonna 2022 annetussa direktiivissä (EU) 2022/2041, jäljempänä 'vähimmäispalkkadirektiivi', säädetään yhteisestä kehyksestä riittävien (lakisääteisten) vähimmäispalkkojen vahvistamiselle, edistetään palkanmääritystä koskevia työehtosopimusneuvotteluja ja parannetaan työntekijöiden tosiasiallista mahdollisuutta käyttää oikeuksiaan vähimmäispalkkasuojaan, jos siitä säädetään kansallisessa lainsäädännössä ja/tai työehtosopimuksissa. Jäsenvaltioiden oli saatettava direktiivi osaksi kansallista lainsäädäntöään 15. marraskuuta 2024 mennessä. Useimmat maat olivat saaneet tämän prosessin (ainakin osittain) päätökseen vuoden 2024 loppuun mennessä. Tanska nosti vuonna 2023 (Ruotsin tukemana) Euroopan unionin tuomioistuimessa kanteen direktiivin täydellisestä tai osittaisesta kumoamisesta. Päätöstä tästä pyynnöstä odotetaan vuonna 2025.

Vähimmäispalkat vuonna 2025

• Kansalliset bruttomääräiset vähimmäispalkat nousivat tammikuun 2024 ja tammikuun 2025 välisenä aikana 21:ssä niistä 22 jäsenvaltiosta, joissa on kansallinen vähimmäispalkka, ja Kypros oli ainoa poikkeus, jossa taso pysyi ennallaan. Ne kasvoivat merkittävästi useimmissa Keski- ja Itä-Euroopan jäsenvaltioissa: lähes 23 prosenttia Romaniassa, 15 prosenttia Kroatiassa ja Bulgariassa, 12 prosenttia Liettuassa, 10 prosenttia Tšekissä ja Puolassa, 9 prosenttia Unkarissa ja Slovakiassa ja 8 prosenttia Virossa.

• Vaikka korotukset olivat edellisvuotta pienempiä inflaation hidastumisen mukaisesti, ne olivat silti merkittäviä ja lisäsivät vähimmäispalkansaajien ostovoimaa useimmissa maissa. Reaalipalkat nousivat useimmissa maissa, pysyivät jokseenkin vakaina muutamissa maissa (Saksassa, Luxemburgissa, Ranskassa, Sloveniassa ja Belgiassa) ja laskivat Kyproksessa.

• Inflaation rooli minimipalkkojen merkittävissä korotuksissa laski tänä vuonna. Sen sijaan vähimmäispalkkadirektiivi näyttää olevan nouseva rakenteellinen tekijä, joka vaikuttaa näihin korotuksiin, ja yhä useammat maat yhdistävät vähimmäispalkkojen korotukset vastaaviin kynnysarvoihin, joihin direktiivissä viitataan esimerkkeinä.

• Saatavilla olevat tiedot osoittavat, että vain muutamissa maissa vähimmäispalkat ovat nousseet 60 prosenttiin mediaanipalkasta tai 50 prosenttiin keskipalkasta. Kaitzin indeksi (vähimmäispalkan suhde mediaani- tai keskipalkkaan) on kuitenkin noussut kahden viime vuosikymmenen aikana useimmissa jäsenvaltioissa, mikä tarkoittaa, että kansalliset vähimmäispalkat ovat nousseet tänä aikana enemmän kuin mediaani- ja keskipalkat.

• Vero- ja etuusjärjestelmät voivat johtaa merkittäviin eroihin bruttomääräisen vähimmäispalkan ja todellisen kotiin vietävän palkan (nettovähimmäispalkka) välillä. Vuonna 2024 työntekijöiden verokanta (mukaan lukien tulovero ja työntekijöiden sosiaalivakuutusmaksut) vaihteli Belgian ja Viron noin 5 prosentista Romanian lähes 40 prosenttiin.

Direktiivi saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä

• Käytettävissä olevien (asetusehdotusten) vertaileva analyysi osoittaa, että direktiivin saattaminen osaksi kansallista lainsäädäntöä ei ole johtanut merkittäviin muutoksiin lakisääteisten vähimmäispalkkojen määrittämisessä käytetyissä järjestelmissä ja menetelmissä. Oikeudelliset mukautukset ovat yleensä olleet vähäisiä ja täydentäneet nykyisiä kansallisia käytäntöjä.

• Useimmat maat, joissa lakisääteinen vähimmäispalkka on asetettu, ovat sisällyttäneet direktiivin 5 artiklan 2 kohdan a–d alakohdassa luetellut tekijät erillisiksi kriteereiksi ja täydentävät kriteerejä, jotka kansallisten palkanmuodostuselinten on otettava huomioon kansallisen lainsäädännön nojalla.

• Mitä tulee ohjeellisiin viitearvoihin, joita palkanasettajien odotetaan käyttävän arvioidessaan lakisääteisten vähimmäispalkkojen riittävyyttä (direktiivin 5 artiklan 3 kohta), useimmat maat ovat sisällyttäneet sääntelyönsä keski- tai mediaanipalkkoihin perustuvia erityisiä prosenttiosuuksia. Nämä arvot voivat poiketa jonkin verran direktiivissä esitetyistä esimerkeistä, ja ne voivat vaihdella Latvian 46 prosentista Puolan 55 prosenttiin ennakoidusta keskipalkasta (lakiesityksen mukaan). Jotkin maat, kuten Irlanti, Alankomaat ja Romania, ovat omaksuneet joustavampia lähestymistapoja, joiden avulla arvot voivat vaihdella ajan mittaan tai jäädä tiettyyn vaihteluväliin. Muutamissa jäsenvaltioissa, kuten Kroatiassa ja Portugalissa, asetusehdotusten perusteella ei ole vielä selvää, mitä ohjeellisia viitearvoja käytetään. Toiset viittaavat erilaisiin ohjeellisiin arvoihin (esimerkiksi Slovenia) tai ei lainkaan (esimerkiksi Luxemburg) ja viittaavat erityisiin päivitysmekanismeihinsa.

• Useat maat ovat ottaneet ohjeelliset (kohdennettu) arvot osaksi kriteerejä, jotka palkanasettajien on otettava huomioon, kun taas toiset viittaavat niihin ainoastaan arvioidessaan lakisääteisten vähimmäispalkkojen riittävyyttä, kuten direktiivissä esitetään.

• Useimmat maat, joissa on lakisääteinen vähimmäispalkka, eivät ole muuttaneet merkittävästi virallista lähestymistapaansa työmarkkinaosapuolten ottamiseksi mukaan vähimmäispalkkatasojen määrittämiseen ja päivittämiseen, koska tämä on jo laajalle levinnyt käytäntö. Jotkut ovat kuitenkin tehneet sääntelyn tarkennuksia selventääkseen tai vahvistaakseen tämän osallistumisen tiettyjä näkökohtia.

Vähimmäispalkansaajat ja heidän varansa asua

• Vähimmäispalkkaa saavien työntekijöiden osuus vaihtelee jäsenvaltioittain Portugalin, Slovakian ja Puolan yli 10 prosentista Tšekin, Belgian ja Alankomaiden alle 3 prosenttiin. Useimmissa jäsenvaltioissa suuntaus on kuitenkin nouseva, mikä on sopusoinnussa sen kanssa, että vähimmäispalkat ovat kasvaneet keskimääräistä palkkaa ja mediaanipalkkoja nopeammin viimeisten 15 vuoden aikana.

• Vuonna 2024 asumiskustannukset nousivat EU:ssa yleistä inflaatiota nopeammin. Eurofoundin analyysin mukaan, joka perustuu Euroopan unionin tulo- ja elinolotilastojen (2023 EU-SILC) uusimpiin tietoihin, se vaikutti suhteettomasti vähimmäispalkansaajiin, koska asuminen muodostaa suuremman osan heidän käytettävissä olevista tuloistaan (keskimäärin 34,8 prosenttia, kun suurempituloisten osuus on 26,2 prosenttia). Yhden aikuisen kotitalouksissa vähimmäispalkansaajat pitivät myös asumiskustannuksia todennäköisemmin raskaana taakkana (35,6 prosenttia verrattuna 21,7 prosenttiin).

• Nuoret vähimmäispalkan saajat (16–34-vuotiaat, opiskelijat, joiden pääasiallinen toiminta oli koulutus, jätettiin ulkopuolelle) asuvat monissa maissa huomattavasti todennäköisemmin vanhempiensa luona kuin paremmin palkatut ikätoverinsa (48,9 prosenttia verrattuna 29,1 prosenttiin). Tämä viittaa siihen, että nykyinen vähimmäispalkkataso voi olla este nuorten työntekijöiden itsenäiselle asumiselle, estää heitä muuttamasta pois perhekodeista ja rajoittaa heidän liikkuvuuttaan asumisessa.

• EU:n vähimmäispalkkadirektiivi on nousemassa tärkeäksi tekijäksi, joka ohjaa lakisääteistä vähimmäispalkan määrittämistä, ja sen saattaminen osaksi kansallista lainsäädäntöä etenee suurelta osin aikataulussa useimmissa maissa. Kaikkia näkökohtia ei kuitenkaan ole sisällytetty (eikä tarvitse sisällyttää) kansallisiin säädöksiin. Kansallisten palkanasettajien, myös työmarkkinaosapuolten ja neuvoa-antavien elinten, tehtävänä on ylläpitää ja panna täytäntöön direktiivin henkeä käytännössä.

• Kun vähimmäispalkat nousevat suhteessa keski- ja mediaanipalkkoihin, yhä useammat työntekijät ansaitsevat monissa maissa palkkaa, joka on lähellä vähimmäistasoa. Tämä lisää täydentävien politiikan, kuten asuntopolitiikan, verohelpotusten tai etuuksien merkitystä, jotka parantavat vähimmäispalkansaajien taloudellista tilannetta.

• Korkeat asumiskustannukset vaikuttavat suhteettomasti vähimmäispalkansaajiin, koska ne rajoittavat heidän liikkuvuuttaan ja yleistä elämänlaatuaan ja saattavat rajoittaa heidän taloudellisia mahdollisuuksiaan. Suhteellisista asumiskustannuksista riippuen ja vähimmäispalkkojen riittävyyttä arvioidessaan palkanasettajat voivat ottaa suhteelliset asumiskustannukset huomioon tulevina vuosina arvioidessaan vähimmäispalkkojen riittävyyttä ja erityisesti työehtosopimusneuvotteluissa.