Minimipalkka Italiassa
Information for this page was compiled during December 2025 and early 2026. Most Member States had already transposed the EU minimum wage directive at this point. Those that had not yet fully completed transposition or where the information was not yet publicly available include Bulgaria, Cyprus, Luxemburg, Poland and Portugal. These profiles will be updated consecutively as the information becomes available. Users are invited to contact our experts on minimum wage if they are aware of changes.
Tämä profiili kuvaa, miten minimipalkkoja säädellään ja asetetaan Italiassa. Sitä voidaan lukea taustatiedoksi Eurofoundin vuosittaiseen minimipalkka-asettelun katsaussarjaan.
Italiassa ei ole lain määräämää minimipalkkaa. Minimipalkat määritellään työehtosopimuksilla sektoritasolla, ja suurin osa Italian työntekijöistä kuuluu työehtosopimukseen, jossa palkat määritellään.
Kansallisella tasolla allekirjoitetut sektorikohtaiset työehtosopimukset, huolimatta suuremmasta hajauttamisesta, edustavat edelleen kollektiivisen neuvottelun keskitasoa, erityisesti vähimmäishintojen osalta.
Konfederaatioiden väliset sopimukset (neuvottelujen ylempi taso) korvaavat osittain lakisääteisen sääntelyn puutetta tarjoamalla sääntöjä ja mekanismeja, joita sosiaalisten kumppaneiden on noudatettava työmarkkinasuhteiden ja työehtosopimusten kehittämisessä. Kuitenkin ne ovat sitovia vain allekirjoittajille.
Yritystason ja alueelliset sopimukset (alempi neuvottelutaso) täydentävät toimialakohtaista työehtosopimusta paikallisella tasolla. Suurimmassa osassa tapauksia ne eivät säätele perusminimien määrää.
Viimeaikaisten arvovaltaisten arvioiden mukaan Italiassa on hieman yli 1000 sektorikohtaista työehtosopimusta, joista 62 % – kattaen noin 45 % työntekijöistä – ei uusia voimassaolonsa päättymisen jälkeen (CNEL, 2025). Joillakin aloilla työehtosopimusten lisääntyminen on jatkuvaa ja merkittävää – esimerkiksi pelkästään kauppasektorilla yli 300 sopimusta on tällä hetkellä voimassa tai erittäin aktiivisia. Tämä tilanne, joka saattaa vaikuttaa minimipalkkojen laskutrendiin, tekee kokonaisvaltaisen yleiskuvan saamisesta sektorikohtaisista minimipalkoista haastavaa.
26. syyskuuta 2025 parlamentti hyväksyi lain nro 144/2025, joka muun muassa mahdollistaa laajimmin sovellettuissa työehtosopimuksissa asetettujen vähimmäistaloudellisten ehtojen laajentamisen työntekijöihin, joita sektorikohtainen neuvottelu ei koske. Tätä varten laki valtuuttaa hallitukselle määrittämään kunkin sektorin ja työntekijäryhmän osalta laajimmin sovellettavat työehtosopimukset. Hallituksen on tehtävä tämä hyväksymällä lainsäädäntöasetuksia kuuden kuukauden kuluessa lain voimaantulosta.
Mitä tulee perustuslaillisiin määräyksiin, jotka liittyvät minimipalkkaan, on mainittava seuraavat:
Italian perustuslain 36 artiklan 1 momentin mukaan työntekijällä on oikeus saada palkka, joka on suhteellinen hänen työnsä määrään ja laatuun ('suhteellisuusperiaate') ja joka tapauksessa riittää varmistamaan vapaan ja arvokkaan elämän itselleen ja perheelleen ('riittävyysperiaate').
Perustuslain 39(1) artikla, joka tunnustaa ammattiliittojen vapauden (tulkittu sekä työntekijöiden että työnantajien näkökulmasta).
Perustuslain artikla 39(2,3,4) mukaan rekisteröidyt ammattiliitot voivat määrätä työehtosopimuksista, joilla on pakolliset vaikutukset koko kategoriaan, johon ne viittaavat. Näitä erityismääräyksiä ei kuitenkaan ole koskaan sovellettu. Ammattiliittojen rekisteröinti ei todellisuudessa ole pakollista, ja työehtosopimusten pakollista tehokkuutta koko kategoriassa ei sovelleta.
Muita lähteitä:
CNEL (2025), XXVI Rapporto sul mercato del lavoro e sulla contrattazione collettivaPDFopens in new tab [XXVI raportti työmarkkinoista ja työehtosopimuksista], kokous 23. huhtikuuta 2025.
Viimeisin CNEL:n (National Economic and Labour Council) 24. syyskuuta 2025 julkaisema raportti tarjoaa kattavan analyysin Italian työehtoneuvottelujen kattavuudesta, korostaen sen olevan lähes 100 %, mikä noudattaa EU-direktiivin 80 %:n rajaa, joka vapauttaa Italian täydentämästä työehtoneuvotteluja tukevia toimenpiteitä, joita direktiivin 4(2) artikla edellyttää. Raportissa mainitaan käynnissä olevat toimet maatalouden ja kotitaloussektorin tietopuutteiden korjaamiseksi – tähän mennessä näillä kahdella sektorilla toimivat työnantajat ovat vapautettuja sovellettavan työehtosopimuksen raportointivelvollisuudesta. Lisäksi 4 % työntekijöistä työskentelee julkisella sektorilla, vaikka heidän erityisiä työehtosopimuksiaan ei ole julkistettu. Tutkimuksessa todetaan, että vain 1 % yksityisen sektorin työntekijöistä, pois lukien maatalouden ja kotitaloustyön työntekijät, omaa tuntemattoman sopimuskattavuuden. Tämä pieni prosenttiosuus johtuu viivästyksistä uusien koodien päivittämisessä Uniemensin järjestelmässä (hallinnollinen pakollinen ilmoitusjärjestelmä työnantajille) tai siitä, että työnantajat käyttävät yleistä koodia vaikka soveltavat tiettyä työehtosopimusta.
Minimipalkat ovat ammattiliittojen ja työnantajien etuoikeus. Vähimmäismaksujen säätäminen riippuu tahdosta ja – erityisesti – sosiaalisten kumppaneiden sopimusvallasta.
Sillä perusteella, että jäsenmäärän tilastot perustuvat ammattiliittojen itsejulistuksiin, CGIL (Confederazione Italiana Generale del Lavoro) julistaa suurimman jäsenmäärän, jota seuraavat CISL (Confederazione Italiana Sindacati Lavoratori) ja UIL (Unione Italiana del Lavoro). Nämä ovat kenties Italian tärkeimmät ammattiliitot, jotka edustavat työntekijöitä kaikilla Italian talouden sektoreilla ja johtavat työehtoneuvotteluja käytännössä kaikilla toimialoilla ja sektoreilla. Heidän sosiaalinen, poliittinen ja ammattiliittojen vaikutusvaltansa on suurempi kuin kaikilla muilla ammattiliittojärjestöillä, myös alueellisen ankkuroinnin ja neuvottelukyvyn osalta työnantajien järjestöjen kanssa. Ne ovat sektorikohtaisten ammattiliittojen liittojen liittoja.
Työnantajien organisaatioiden kenttä on erittäin pirstoutunut. Confindustria on kenties edustavin jäsenmäärältään, sillä se edustaa suurinta osuutta yrityksistä, jotka työllistävät suurimman osan italialaisesta työvoimasta. Se edustaa kuitenkin kaikenlaisia yrityksiä – historiallisesti – keskittyen suuriin valmistusyrityksiin. Muut hyvin suuret organisaatiot, jotka osallistuvat sektorikohtaisiin kollektiivisiin neuvotteluihin (ja siten minimipalkkamäärittelyyn), voidaan luokitella toimialojen, toimialojen ja edustettujen yritystyyppien mukaan (valmistus, tertiäärinen, maatalous tai kuljetus; suuret yritykset tai pk-yritykset; osuuskunnat; pankki- ja luottolaitokset; jne.)
Kattavan listan ammattiliitoista ja työnantajajärjestöistä sekä lisätietoja niiden toimialakohtaisista toiminta-alueista löytyy Eurofound, Edustus sosiaalikumppaneista Euroopan toimialojen välisessä sosiaalisessa vuoropuhelussa, (s. 94–95).
Sosiaalisten kumppaneiden on turvauduttava lisäneuvotteluihin minimipalkkakorotuksista. Tämä tapahtuu kolmen vuoden välein sekä taloudellisten että normatiivisten työehtosopimusten uusimisen yhteydessä (15. huhtikuuta 2009 tehdyn konfederatiivisen sopimuksen mukaisesti). Useimmissa toimialasopimuksissa on kuitenkin ehto, joka sallii määräysten äärimmäisen aktiivisuuden myöhäisessä uusimisessa. Palkkapohjat ovat siis sitovia – vaikka niitä ei koroteta – uusimisen viivästysten sattuessa.
Työehtosopimusten uusimisen osalta äskettäinen laki nro 144/2025 mahdollistaa mekanismien käyttöönoton työehtosopimusten ajantasaisen uusimisen tukemiseksi sosiaalisten kumppaneiden asettamien määräaikojen mukaisesti. Jos uusiminen viivästyy tai epäonnistuu, työ- ja sosiaalipolitiikan ministeriön odotetaan puuttuvan asiaan määritelläkseen asianmukaiset palkkaan liittyvät toimenpiteet.
Italiassa on erityisiä palkkatapauksia, jotka perustuvat useisiin työntekijätyyppeihin. Esimerkiksi harjoittelupalkkiot erotellaan harjoittelutyypin ja alueen mukaan. Opetussuunnitelman harjoittelut, jotka on linjassa koulutusohjelmien kanssa, eivät välttämättä takaa palkkaa alueellisista säädöksistä riippuen. Sen sijaan harrastusharjoittelut, jotka on suunnattu ammatilliseen kehitykseen vastavalmistuneille, työttömille tai vammaisille ja muille heikommassa asemassa oleville, edellyttävät pakollista minimipalkkaa (virallisesti 'avustus'), jonka määräys on määritelty alueellisissa laeissa. Vuonna 2013 kansallishallinnon ja alueiden välisen sopimuksen (ns. 'Osavaltio-alue-konferenssin' puitteissa) mukaisesti (ja tarkistettu vuonna 2017) tätä avustusta ei saa asettaa alle 300 euron bruttosumma kuukaudessa kunkin alueen tai autonomisen provinssin toimesta. Alueesta riippuen myönnettävä avustus vaihtelee 300 €:n ja 800 euron välillä bruttosummassa kuukaudessa.
Toinen tapaus, jossa minimipalkka voi vaihdella, on oppisopimus. Oppisopimuskoulutukset Italiassa on suunnattu nuorten koulutukseen ja työllistymiseen, ja ne kattavat kolme kategoriaa 15–29-vuotiaille. Näihin kuuluvat työympäristön pätevyydet, ammatillinen oppiminen ammatissa sekä korkeakoulutus ja tutkimusmahdollisuudet. Yrityksissä, jotka palkkaavat oppisopimusta, hyötyvät palkka- ja maksueduista, kuten alhaisemmista palkkatasoista verrattuna työehtosopimuksiin (mahdollisuus luokitella työntekijä enintään 2 tasoa alle kansallisen työehtosopimuksen mukaisen tason) tai prosentuaalisista palkoista, jotka liittyvät palvelusvuosiin, sekä suotuisat maksukohtelut. Oppisopimusten palkat määritellään yleensä alakohtaisilla työehtosopimuksilla, mutta yleinen lakisääteinen säädös on olemassa ja sitä edustaa tällä hetkellä artiklat 41–47, laki 81/2015.
Lopuksi, työntekijöille, joita ei koske kollektiivinen sopimus, palkat voidaan neuvotella vapaasti osapuolten kesken, mutta heidän on noudatettava perustuslain määräämää riittävyyden ja suhteellisuuden periaatetta, varmistaen työntekijän ja hänen perheensä arvokkaan elintason ylläpitämisen (artikla 36(1)). Jos palkkakiistoja syntyy, työntekijät voivat hakea oikeudellista puuttumista. Työtuomioistuimet ovat, ilman lakisääteisiä määräyksiä, soveltaneet yhtenäisen oikeuskäytännön mukaisesti peruspalkkaa, joka on määrätty asianomaisessa sektorikohtaisessa työehtosopimuksessa, jonka ovat allekirjoittaneet 'verrattain edustukselliset ammattiliittojärjestöt kansallisella tasolla' , kriteerinä palkan noudattamista perustuslaissa säädettyihin periaatteisiin.
Minimipalkkakeskustelu kehittyi Italiassa kahden käsitteen ehdotuksella: vähimmäistaloudellinen kohtelu (Trattamento Economico Minimo, TEM) ja kattava taloudellinen kohtelu (Trattamento Economico Complessivo, TEC). Nämä ovat osa laajempaa työmarkkinamallin uudistusta, jonka tavoitteena on modernisoida työehtosopimusjärjestelmää ja vahvistaa työehtosopimuksia. TEM:n ja TEC:n käsitteet virallistettiin sosiaalisten kumppaneiden (Confindustria, CGIL, CISL, UIL) toimesta konfederaatioiden välisellä sopimuksella 28. helmikuuta 2018.
TEM on peruspalkkataso, joka määritellään kansallisissa työehtosopimuksissa toimialakohtaisesti. TEC koostuu TEM:stä ja kaikista muista taloudellisista käsittelyistä, jotka on määrätty kansallisessa työehtosopimuksessa ja jotka ovat yhteisiä kaikille alan työntekijöille.
Kaiken kaikkiaan voidaan väittää, että selkeästä määritelmästä huolimatta, jolla asiantuntijoiden keskuudessa ei ole yksimielisyyttä – että Italian perusminimipalkka, jota säätelevät työehtosopimukset, koostuu seuraavista elementeistä:
'Paga Base': Perusvero, joka liittyy työntekijän ammatilliseen luokitteluun työehtosopimuksessa.
'indennità di contingenza': tämä palkan osa-alue otettiin käyttöön, jotta palkat pysyisivät ajan tasalla Italian talouden korkeaan inflaatioon, joka leimasi 1980-luvulle asti. Vuodesta 1992 lähtien sosiaaliset kumppanit ja hallitus päättivät sopimuksella lopettaa tällaisen päivitysmekanismin: tuolloin voimassa ollut summa maksetaan edelleen ilman lisäkorotuksia.
'elemento distinto della retribuzione': yhteisarvo 10,33 euroa, otettu käyttöön samana vuonna 1992 ja samalla sopimuksella korvauksena edellä mainitun 'indennità di contingenzan' päivitysmekanismin poistamisesta. 10,33 € maksetaan edelleen ilman lisäkorotuksia.
Nämä kolme ensimmäistä osaa ovat tähän mennessä, työehtosopimuksesta riippuen, joko erikseen toimitettuja tai yhdistettyjä kattavaksi perusmaksuksi.
'scatti di anzianità', eli senioriteettikorvaus, joka on määritelty jokaisessa työehtosopimuksessa.
'altri elementi' (muut palkkaelementit, jotka voidaan säätää jokaisessa työehtosopimuksessa ja jotka koskevat koko työntekijäryhmää) eivät määrittele minimipalkkaa.
Kansalliset sektorikohtaiset työehtosopimukset määrittelevät ne kohdat, jotka yhdessä muodostavat TEM:n ja TEC:n.
CNEL (National Economic and Labour Council) julkaisee kattavan ja yksityiskohtaisen vuosiraportin nimeltä 'Raportti työmarkkinoista ja kollektiivisesta neuvottelusta'. Se kattaa kaikki työmarkkinoihin liittyvät alat tarjoten virallista ja ajantasaista tietoa työllisyydestä ja työttömyydestä (osioiden mukaan lukien tietyt kategoriat kuten nuoret työntekijät, naiset tai maahanmuuttajat), aktiiviset työmarkkinapolitiikat, työmarkkinoihin vaikuttavat endogeeniset ja ulkoiset tekijät, sektorikohtaiset työehtoneuvottelut, paikalliset työehtosopimukset, lainsäädännölliset kehitykset ja sosiaaliturvatoimenpiteet.
Kansallinen työehtosopimusrekisteri, joka toteutetaan tietokannan muodossa, tarjoaa julkisesti saatavilla olevaa dokumentaatiota sektorikohtaisista työehtosopimuksista. Sosiaaliset kumppanit tarjoavat työehtosopimusten koko tekstin, sekä tiedot allekirjoittajista, voimassaoloajasta ja toimialasta tietokannassa. Jokaiselle toimialakohtaiselle työehtosopimukselle on annettu koodi tutkimuksen helpottamiseksi.
Toinen hyödyllinen julkisesti saatavilla oleva väline on hallinnolliset tiedot kattavuudesta, jotka perustuvat työnantajien Uniemens-järjestelmän kautta tekemiin pakollisiin ilmoituksiin, ja jotka ovat saatavilla CNEL:n virallisella verkkosivustolla. Sitä päivitetään vuosittain. Suurin rajoitus on julkisen sektorin työntekijöiden sekä maatalous- ja kotitaloustyöntekijöiden tietojen puute (tähän mennessä näiden kahden sektorin työnantajat ovat vapautettuja sovellettavan työehtosopimuksen raportointivelvollisuudesta).
Akateeminen keskustelu minimipalkoista on ollut viime vuosina poikkeuksellisen vilkasta julkisen edun ja lakisääteisen minimipalkan käyttöönoton poliittisten ehdotusten myötä. Tämän aiheen julkaisujen määrä on laaja, joten kaikkia on mahdotonta listata kokonaisvaltaisesti. Mainitsemisen arvoinen koko viimeaikaisen kirjallisuuden joukossa on kattava julkaisu vuodelta 2023, joka sisältää kokoelman artikkeleita, joita ovat kirjoittaneet akateemisen maailman johtavat henkilöt, asiantuntijat ja suurten sosiaalisten kumppaneiden edustajat. Nämä panokset saivat alkunsa konferenssista, joka pidettiin Pisan yliopistossa helmikuussa 2023. Se on julkisesti saatavilla ja kokonaan omistettu minimipalkkakysymykselle.
Albi, P. [toimittaja], (2023), Salario minimo e salario giustoPDFopens in new tab, Collana del Dipartimento di Giurisprudenza dell'Università di Pisa, G. Giappichelli Editore.
Julkisesti ja vapaasti saatavilla olevista lehdistä, jotka ovat viime vuosina olleet aktiivisimmin minimipalkkaan liittyvien artikkeleiden julkaisemisessa, on mainittava seuraava:
Rivista Sintesiopens in new tab, jonka ovat luoneet ja jakaneet verkkoversiossa Milanon Työkonsulttien ritarikunnan maakuntaneuvosto sekä Milanon maakuntatoimisto, joka kuuluu Kansalliseen työkonsulttien liittoon.
Lopuksi Association for International and Comparative Studies on Labor Law and Industrial Relations (ADAPT) edustaa relevanttia foorumia minimipalkkaan liittyvissä kysymyksissä (sekä useissa muissa työsuhteiden ja työoikeuden aiheissa). Tarjottu materiaali, artikkelit ja julkaisut ovat julkisesti saatavilla.
