Yli 1,5°C: Ihmisten asettaminen politiikan keskiöön

Yhdistyneiden Kansakuntien ympäristöohjelman (UNEP) äskettäinen raportti Limiting overshoot: Navigating exceedance of 1,5°C and pathways toward returnopens in new tab, on ollut otsikoissa järkyttävillä johtopäätöksillään: maailmanlaajuiset toimet kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi eivät ole olleet tarpeeksi nopeita, ja lämpenemisen odotetaan ylittävän 1,5°C esiteollisen tason yläpuolella seuraavien vuosien aikana. Jopa kaikkein optimistisimmissa tilanteissa – jossa jokainen kansallinen ilmastosuunnitelma on täysin toteutettu ja kaikki lisänettonollatavoitteet toteutettu – odotettu huippulämpeneminen on noin 1,8°C.

Yli 1,5°C:n skenaarioita ei ole helppo hyväksyä: merenpinta nousee nopeammin; suurempi ekosysteemin romahtamisen todennäköisyys, mukaan lukien koralliriutat, äärimmäinen kuumuus ja metsäpalot; sekä syvälliset muutokset kryosfäärissä (jäätiköt, merijää, jäätiköt, ikirouta ja lumi). Jäätiköt voivat menettää yli neljänneksen massastaan vuoteen 2100 mennessä, nostaen merenpintaa 9–12,5 cm ja muuttaen pysyvästi veden saatavuutta kokonaisilla alueilla. Jotkut pienet saarikehitysvaltiot (SIDS) ja matalalla sijaitsevat rannikkokaupungit ovat osittain tai kokonaan veden alla. Ilman tehokasta sopeutumista maailmanlaajuinen ruuantuotanto voisi laskea jopa 14 % vuoteen 2050 mennessä. Useammat ja voimakkaammat helleaallot, lisääntyneet ravitsemukseen liittyvät sairaudet ja suurempi taudinaiheuttajien leviämisriski aiheuttavat sairauksia ja kuolemia. Ja riski ylittää peruuttamattomia käännekohtia Länsi-Antarktiksen ja Grönlannin jäätiköissä, Atlantin meridionaalikierto (virtausjärjestelmä, joka liikuttaa lämmintä pintavettä pohjoiseen ja kylmää syvää vettä etelään, ja on keskeisessä roolissa ilmaston säätelyssä) sekä Amazonin sademetsässä. Nämä ovat kynnysarvoja, jotka muovaisivat maailmaa pysyvästi.

On houkuttelevaa tulkita tämä pisteen ylitykseksi, josta ei ole paluuta, jossa mitään ei voi tehdä ja ihmiskunnan ainoa vaihtoehto on antautua väistämättömälle.

Tuo tulkinta on väärä, ja sen vastustaminen on tärkeää.

Koska 1,5°C:n rajan ylittäminen on nyt väistämätöntä, painopisteen muutos on väistämätön. Tavoitteena on nyt rajoittaa korkeiden lämpötilojen nousua, varmistaa, että ne pysyvät kynnyksen yläpuolella mahdollisimman lyhyen aikaa ja laskea ne mahdollisimman pian. UNEP:n raportti kuvaa tätä ei erottamisena vaan 'rajoitettuna toimijana'. Logiikka on yksinkertainen ja armoton. Mitä matalampi huippu, sitä pienempi riski. Mitä lyhyempi ylitys, sitä pienempi riski ylittää peruuttamattomat rajat. Mitä nopeammin päästöt laskevat, sitä enemmän tulevia menetyksiä ja vahinkoja voidaan välttää. Raportin keskeinen operatiivinen opetus on, että hillintää ja sopeutumista ei enää voi järjestää: ne ovat toisiaan tukevia pilareita, jotka on etettävä yhdessä.

Eurooppalaisille ilmaston ylitys ei ole enää ennuste. Vuoden 2026 polttava kesä on osoittanut, että sen vaikutukset ovat jo osa tavallista elämää. Vaikka EU on säätänyt hiilineutraaliuden vuoteen 2050 mennessä, nykyiset ennusteet viittaavat siihen, että vuoden 2030 tavoite 55 %:n vähennyksestä vuoden 1990 tasosta jää niukasti ohi, ja lisäksi 6,5 prosenttiyksikköä ennustetusta vähennyksestä riippuu suunnitelluista toimenpiteistä, joita ei ole vielä säädetty lainsäädännössä.

Sillä aikaa kun päättäjät kamppailevat tämän uuden todellisuuden kanssa, politiikan suunnittelu aliarvioi usein tärkeää tekijää, jota UNEP:n korostama kiireellisyys pahentaa. Ilmastopolitiikan välineet on usein suunniteltu kansalaiselle, joka ei ole olemassa: henkilölle, joka on täysin informoitu, ilman häiriötekijöitä tai ahdistusta, kykenee ottamaan vastaan alkuinvestointeja ja kykenemään byrokratian hallinnassa.

Koko EU:ssa 84 % kansalaisista on samaa mieltä siitä, että ihmisen toiminta aiheuttaa ilmastonmuutoksen, ja 94 % tunnistaa kiireellisen tarpeen sopeutua. Usein kuitenkin kansalaiset, jotka periaatteessa kannattavat ympäristömyönteisiä arvoja ja tukevat ympäristötavoitteita, eivät muunna niitä arjen valintoihin energian, liikkumisen, ruoan ja kulutuksen suhteen.

Eurofoundin tutkimuspaperi Mapping green behavioral public policy in EU selittää, miksi ja mitä päättäjät voisivat oikeasti hyödyntää rajoitetun toimijuuden kontekstissa. Vaikka monia interventioita on mahdollista, kolme yleistä opetusta luovat perustan vihreälle käyttäytymispolitiikalle.

Tee yhteiset uskomukset näkyviksi: yhteisen toiminnan tukeminen merkitsee eniten, kun muut tunnistavat ja jakavat sen. Tämä saattaa olla halvin saatavilla oleva vipu. Yhteinen ympäristönsuojelun motivaatio ryhmän sisällä ennustaa suurempaa halukkuutta investoida uusiutuvaan energiaan ja hyväksyä uusiutuvan energian politiikat, ja vaikutus on vahvempi niiden keskuudessa, jotka samaistuvat vahvasti ryhmään. Tämä pätee kaikilla tasoilla, kunnasta maahan ja EU-kansalaisuuteen. Ihmiset ovat myös halukkaampia muuttamaan omaa käyttäytymistään, kun he uskovat muiden muuttavan omaa käyttäytymistään. Silti he systemaattisesti aliarvioivat, kuinka paljon muut ovat valmiita osallistumaan. Eräässä tutkimuksessa havaittiin, että kun nuoret huomasivat aliarvioineensa vanhempien sukupolvien ilmastohuolen, he saivat vahvemman uskon yhteiseen toimintaan; sen sijaan sukupolvien eroista kertominen syissä ja vaikutuksissa teki heistä huolestuneempia. Opetus on, että tarkka tieto naapureistamme, yhteisöistämme ja ryhmistä on motivoivampaa kuin enemmän tietoa ilmastosta.

Älä keskity pelkästään negatiiviseen, vaan korosta myös ne myönteiset askeleet, joita on otettu. Huoli näkyy paljon luotettavammin toiminnassa, kun ihmiset uskovat tekojen vaikuttavan sekä omaan että muiden elämään. Tämä tarkoittaa, että huoli on yhdistettävä toimijuuteen ja tehokkuuteen. Lisäksi todisteet viittaavat siihen, että hallituksen tehokkuus – luottamus valtion kykyyn vähentää päästöjä – on tärkeämpää kuin henkilökohtainen tehokkuus ilmastoasenteiden muovaamisessa. Tämä on suoraan toteutettavissa oleva havainto päättäjille: ilmastositoumuksen näkyvä toteuttaminen ei ole pelkästään hyvää hallintoa, vaan itsessään käyttäytymiseen liittyvää interventiota.

Valitse sanansaattaja huolellisesti ja suojele sekä vaali luottamusta todisteisiin, sääntöjen laatijaan ja toteuttajaan. Tämä opetus ei ole uusi päättäjille; kuitenkin todisteet ovat osoittaneet, että vähintään kolme kriittistä luottamusjärjestelmää merkitsee oikeudenmukaisen vihreän siirtymän kannalta. Luottamus tutkijoihin ja ympäristöjärjestöihin yhdistää ympäristömyönteisen käyttäytymisen, kun taas luottamus instituutioihin on yleisesti vähemmän tärkeää ja vain heikosti yhteydessä yksityisen sektorin käyttäytymiseen, kuten kotitalouksien energiankäyttöön. Luottamus hallitukseen tekee jotain muuta: se ei muuta käyttäytymistä suoraan, mutta ennustaa, hyväksyvätkö kansalaiset politiikat, jotka on suunniteltu vaikuttamaan heidän käyttäytymiseensä, kuten töhdystykset (lempeät suunnittelumuutokset, jotka ohjaavat käyttäytymistä ilman vaihtoehtojen kieltämistä tai taloudellisia kannustimia) ja maksukyvyttömyyksiä (automaattiset vaihtoehdot, jotka syntyvät, jos henkilö ei tee mitään). Ilman tätä hyväksyntää vihreällä käyttäytymispolitiikalla ei ole legitimiteettiä. Ja luottamus yksittäisiin toimijoihin, jotka toteuttavat projektin – esimerkiksi kehittäjään tai kuntaan – ennustaa sen paikallista hyväksyntää.

Luottamus todisteisiin, luottamus sääntöjen laatijaan ja luottamus toimeenpanijaan eivät ole vaihdettavissa, eikä kansalaiset välttämättä aina luottaisi kaikkiin kolmeen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että päättäjien on tiedettävä, kehen luotetaan, kenen toimesta ja mihin. Epäonnistumiset on hyvin dokumentoitu: yhdessä EU:n energiatehokkuustukiohjelmassa poliitikkojen johtama mainosmateriaali kääntyi itseään vastaan, koska yleinen luottamus oli heikkoa, kun taas sosiaalityöntekijät, joilla oli jo suhteita kohdekotitalouksiin, pystyivät välittämään tiedot tehokkaammin.

Ilmaston ylilyöntiä voidaan tulkita toimintatilan kaventumisena. Sitä tulisi kuitenkin tulkita päinvastaisena. UNEP:n kehys on, että jokainen asteen murto-osa vältetään, jokainen vuosi, jolloin ylilyhennys lyhenee ja jokainen resilienssin investointi säilyttää tulevaisuuden vaihtoehdot. Ylitys ei ole syy alentaa kunnianhimoa; se on syy lisätä sitä.

Se on myös kannanotto politiikan suunnittelusta. Jos jokainen vuosi ja kymmenesosa asteesta merkitsee, politiikan muuttumisnopeus on tärkeämpää kuin ennen. Tässä käyttäytymisen julkinen politiikka ansaitsee paikkansa, ei vaihtoehtona sääntelylle, hinnoitteluille ja investoinneille, vaan kerroksena, joka määrittää, toteutuvatko nämä välineet. Ihmisten suunnittelu sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, ei ole pehmeämpi agenda kuin päästötavoitteet. Se on osa sitä, mikä tekee tavoitteista saavutettavissa, oikeudenmukaisempia, saavutettavampia ja konkreettisemmin toteutettavissa prosessissa.