Yksi yhdestoista EU-työntekijästä joutuu ottamaan tilapäisen tai osa-aikatyön

Ei-standardi työsuhde – eli määräaikainen (tai määräaikainen) ja osa-aikatyö – käsitellään yleensä joustavuuden näkökulmasta: lyhyempiä työaikoja vanhemmille tai määräaikaisia sopimuksia, jotka antavat nuorille ensimmäisen askeleen työhön. Vaikka osa tästä on juuri sitä, merkittävä osa hyväksytään työntekijöiden toimesta, koska vaihtoehtoja ei ole saatavilla. Näille työntekijöille joustavuus ei ole heidän valintansa vaan este; he ovat pakotettavissa ei-standardityössä.

Tuleva Eurofound-raportti mittaa tätä työntekijäryhmää lähes kahden vuosikymmenen ajalta. EU:n työvoimatutkimuksen mikrodataa hyödyntäen vuosilta 2006–2024 se analysoi työntekijöitä, joilla on määräaikainen sopimus, koska he eivät löytäneet pysyvää sopimusta, jotka työskentelevät osa-aikaisesti, koska eivät löytäneet kokopäivätyötä, tai joilla on osa-aikainen määräaikainen työ, koska he eivät löytäneet kokopäiväistä pysyvää työtä.

Vuonna 2024 EU:n työntekijöistä 8,8 % oli tässä asemassa, kun se vuonna 2006 oli 11,2 %. Pakollisen ei-standardityöllisyyden aste huipentui 12,7 %:iin vuonna 2015, kun kansalliset työmarkkinat kokivat yhä suuren taantuman vaikutuksia. Vuodesta 2015 lähtien vauhti laski tasaisesti, mutta pandemia keskeytti sen vain lyhyesti, kun työmarkkinat kiristyivät ja määräaikainen työllistyminen supistui. Parannus on ollut suurin matalasti koulutettujen ammattien työntekijöillä, ja tämä edustaa aidosti pienempää riskiä tahdonvastaiseen ei-standardityöhön työmarkkinoilla, ei pelkästään väestön vanhenemisen tai paremman koulutuksen rakenteellista vaikutusta.

Silti noin puolet kaikista EU:n määräaikaisista työntekijöistä on määräaikaisella sopimuksella, koska he eivät löytäneet pysyvää sopimusta. Tämä osuus on laskenut 63 prosentista vuonna 2015, mutta useimmille EU:ssa työskentelevistä määräaikainen työ on toiseksi paras vaihtoehto eikä valinta. Pakolliset määräaikaiset sopimukset muodostavat lähes kaksi kolmasosaa kaikesta pakotetusta ei-standardista työsuhteesta. Pakollinen osa-aikatyö muodostaa suurimman osan lopusta, pääasiassa vakituisilla työntekijöillä.

Jäsenvaltioiden väliset erot ovat suuria. Pakollisen ei-standardisen työllisyyden aste on alle 2 % Liettuassa ja Romaniassa, yli 17 % Espanjassa ja 18 % Italiassa. Työmarkkinoiden koon vuoksi Italia ja Espanja muodostavat yhteensä yli 40 % kaikista EU:n työntekijöistä, jotka ovat pakkotyöllisissä ei-standardityössä.

Korot laskivat 19 jäsenvaltiossa vuosien 2006 ja 2024 välillä ja nousivat 8 jäsenvaltiossa. Suurimmat kasvut tapahtuivat Italiassa, yli 6 prosenttiyksikköä, ja Kreikassa, joka nousi 3,5 prosenttiyksikköä. Italia ja Espanja erottuvat myös erityisellä kaavalla: suuri joukko alityöllistyneitä työntekijöitä, joilla on vakituiset sopimukset ja jotka työskentelevät osa-aikaisesti, koska eivät saa kokopäiväisiä tunteja.

Kun kokonaismäärä on laskenut, pakonomainen ei-standardi työllisyys on keskittynyt enemmän tiettyihin sektoreihin. Näihin kuuluvat majoitus, hallinnolliset tukipalvelut ja työ yksityisissä kotitalouksissa, joissa on pitkään ollut korkeat määrät. Viimeisen vuosikymmenen aikana terveys-, koulutus- ja muut ei-markkinapalvelut ovat liittyneet tähän entistä enemmän: näillä aloilla työskentelevä työntekijä vuonna 2024 oli kaksinkertainen todennäköisemmin pakkotehtävissä ei-standardityössä kuin vuonna 2014.

Sairastuneiden profiili on tasainen eri maissa. Naisia on 59 % ryhmästä, hieman yli puolet on alle 40-vuotiaita, ja kaksi kolmasosaa on korkeintaan yläasteen koulutuksella. Nämä erot jatkuvat, kun muut ominaisuudet otetaan huomioon.

Sukupuolten välinen ero pakkotehtävissä ei-standardityössä johtuu lähes kokonaan osa-aikatyöstä. Määräaikaisessa työssä miehet ja naiset kärsivät yhtä paljon, mutta osa-aikatyössä naiset tekevät paljon todennäköisemmin lyhyempiä työaikoja kuin haluaisivat. Sukupuolten välinen ero kaventui vuosien 2014 ja 2024 välillä, mutta ei kaventunut.

On hyvät syyt ajatella, että luvut aliarvioivat naisten ongelmaa. Kysely luokittelee osa-aikatyön vapaaehtoiseksi, jos syynä ovat hoitovastuut tai muut perhesyyt. Jos lastenhoitoa ei ole saatavilla tai se on liian kallista, vanhempainvapaa on lyhyt tai hoivaa pidetään edelleen naisten työnä kulttuuristen normien vuoksi, se ei ole vapaa valinta. Yllä olevat luvut tulisi siksi lukea alarajana, ja mitatun ja todellisen pakollisen ei-standardityön määrän välinen ero on todennäköisesti suurin naisille, joilla on hoitovastuu.

Kaksi suurinta pakollisen ei-standardityöllisyyden määrän laskua EU:ssa osoittavat työmarkkinapolitiikan roolin. Puolan aste laski lähes 22 %:sta vuonna 2006 7 %:iin vuonna 2024, mikä oli selvästi suurin lasku EU:ssa. Suurin osa tästä seurasi vuoden 2016 työvoimalain muutoksia, jotka rajoittivat määräaikaisten sopimusten käyttöä, sekä korkeampia sosiaaliturvamaksuja siviilioikeudellisissa sopimuksissa, jotka olivat toimineet edullisempana vaihtoehtona tavallisille työsuhteille. Espanjassa aste pysyi lähellä 28 %:ia suurimman osan 2010-lukua ennen kuin laski 17 %:iin. Jyrkin lasku tapahtui vuoden 2021 työvoimauudistuksen jälkeen, joka rajoitti määräaikaisten sopimusten käyttöolosuhteita ja laajensi fijo discontinuo -nimisen kausityösopimuksen käyttöä.

Kokonaiskuva on epätasainen edistys. Pakonomainen ei-standardi työllisyys on alhaisempi kuin kymmenen vuotta sitten, ja parannus heijastaa parempia olosuhteita niille työntekijöille, joilla on vähiten neuvotteluvoimaa. Mutta se on edelleen korkea Etelä-Euroopassa, se keskittyy yhä enemmän muutamaan palvelusektoriin, ja tässä tilanteessa on edelleen pääasiassa naisia ja nuoria.